Mihin Lempee tuki uskoo? Ajatuksia riittävästä vanhemmuudesta ja inhimillisestä asiantuntijuudesta

Ensimmäiseksi haluan kiittää sinua. Se, että olet täällä lukemassa, merkitsee minulle enemmän kuin uskotkaan. Jokainen sivuilleni löytänyt ihminen, jokainen seuraaja, viesti ja reaktio tuntuu arvokkaalta – etenkin nyt, kun Lempee tuki on vasta ottamassa ensiaskeleitaan.

Lempee tuki on yhden naisen yritys, rohkeaksi ideaksikin kehuttu. En kyllä edes yritä väittää, etteikö tähän ryhtyminen olisi pelottanut – se on pelottanut paljonkin. Olen kuitenkin pystynyt siirtämään pelkoa sivummalle, koska uskon tähän kaikkeen niin paljon.  

Mihin tarkalleen ottaen oikeastaan uskon?

Uskon siihen, että vanhemmuudessa tulisi keskittyä enemmän vahvuuksiin ja voimavaroihin kuin puutteisiin ja ongelmiin. Ongelmiin keskittyminen lisää helposti syyllisyyttä ja sitä vanhemmat kokevat jo muutenkin aivan tarpeeksi. Ohjeita, tutkimustuloksia ja mielipiteitä tulvii joka suunnasta. Joskus kuulee sanottavan, että nykypäivän vanhemmuus on hukassa. En ihan allekirjoita sitä, mutta jos niin olisikin niin olisiko se mikään ihme?! Kyseessä ei kuitenkaan ole tiedon puute vaan tiedon runsaus. Kukaan ei voi omaksua tätä kaikkea meitä ympäröivää informaatiota tai pysyä kaiken vallitsevan tiedon ristiaallokossa vakaana ja varmana. Ei kukaan.

Samalla, kun kärryillä pysyminen on mahdotonta, yritämme sitä silti. Meidän on annettu ymmärtää, että muuten emme voi "onnistua" vanhempina. Minä uskon toisin.

Minä uskon, että vanhemmuudessa "pärjäämistä" ei ensinnäkään voi mitata.

Uskon myös, että vanhemmat eivät ensisijaisesti tarvitse ylhäältäpäin annettuja ohjeita vaan ennemminkin rinnalla kulkijaa – kuuntelua, ymmärrystä ja tilaa keskeneräisyydelle. Vain siten jokainen pääsee loistamaan vanhemmuudessa omana itsenään.

Olisi jo korkea aika päästä eroon täydellisen vanhemman myytistä, vaikka ymmärränkin, miksi täydellisyys houkuttelee. Olen itsekin äiti. Tiedän, ettei mikään ole tärkeämpää kuin omien lasten hyvinvointi. Sen eteen on valmis tekemään lähes mitä tahansa – jopa tavoittelemaan sitä kuuluisaa kuuta taivaalta. Juuri siksi suorittamisen kierre vie niin helposti mukanaan. Believe me I know.

Olen itsekin ollut samassa veneessä, yrittänyt soutaa kohti täydellisyyttä, jonka kuvittelin olevan saavutettavissa.

Vähitellen ymmärsin vain uuvuttavani itseni. Kun sitten uskaltauduin alkaa edes hieman hellittämään, tilalle alkoi tulla pikku hiljaa luottamusta ja varsinkin jaksamista. Valmiiksi en ole tullut – en äitinä, enkä edes kouluttautumalla kasvatusalan asiantuntijaksi. Eikä tarvitsekaan. Matka on kesken eikä sitä tarvitse häpeillä.

Joku saattaisi nyt ajatella, että onpa huonoa markkinointia yritykselle. Tällainen rehellisyys on kuitenkin juurikin Lempeen tuen ytimessä. En halua antaa valheellista kuvaa täydellisestä vanhemmasta tai kaikkitietävästä asiantuntijasta. Haluan elää niin kuin opetan: hyväksyä inhimillisyyden ja keskeneräisyyden. Ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa olla vanhempi eikä valmista muottia johon kaikkien pitäisi ahtautua. Jokaisessa vanhemmassa on yksilöllisiä vahvuuksia ja paljon hyvää. Ja se todella riittää.

Tästä ajatuksesta Lempee tuki on syntynyt ja tulen varmasti myöhemminkin palaamaan tähän aiheeseen. Mitä muuta tämä blogi tulee sisältämään, se tulee jäämään nähtäväksi. En itsekään vielä tiedä tarkalleen mitä kaikkea sydämelläni on kerrottavana. Voin kuitenkin luvata jo tässä vaiheessa kirjoituksia

🤎omista kokemuksistani vanhempana - mokista ja onnistumisista

🤎havainnoistani kasvatusalalla - tosielämän tarinoita

🤎ajankohtaisia vanhemmuuden ja perhearjen teemoja - päivän polttavia kysymyksiä esim. ruutu-aikaa koskien.

Eniten kuitenkin toivon sinun saavan tältä blogilta vertaistukea ja lämmintä oloa, tunnetta siitä ettet ole yksin.

Olisi ihana kuulla, mitä ajatuksia tämä ensimmäinen kirjoitukseni herätti. Onko täydellisen vanhemman myytti sinulle tuttu? Ja jos koet, että kaipaisit vanhemmuuteesi henkilökohtaista tukea, muistathan että Lempee valmennus tai Lempee viestittely voi auttaa. Ole matalalla kynnyksellä yhteydessä: Ota yhteyttä

Ja jatkaakseni umpi-rehellistä linjaani, liitän tähän loppuun sellaisen kuvan itsestäni joka ei ole mikään lempparini...

Tämähän ei ole ainoastaan kuvatodiste siitä, että olen käynyt kuntosalilla (tai ainakin sen pukkarissa 😜) vaan myös siitä, miten epämukavana koen selfieiden ottamisen julkisissa tiloissa. Tuo väkinäinen hymy sen viimeistään paljastaa. Muistuttelenkin nyt itseäni, että mieluiten vain sellaisia kuvia joissa uskallan olla täysillä oma itseni. ✨

Terkuin, Minna

-ikuisesti keskeneräinen ja ylpeä siitä