"Olin itsekäs, kun laitoin oman tarpeeni muiden edelle." Irti itsesyytöksistä, osa 1

Ainakin itse vanhempana tunnustan, että itsesyytökset seuraavat minua usein kuin varjo josta ei pääse eroon vaikka kuinka yrittää. Taustalla vaikuttaa taatusti se inhimillinen tarpeemme olla mahdollisimman hyviä vanhempia lapsillemme. Ikävä kyllä itsesyytökset eivät asiaa kuitenkaan auta vaan usein se tekee päinvastoin. Samalla kun soimaamme itseämme, unohdamme herkästi kaiken sen hyvän mikä meissä jo on.

Ajattelinkin aloittaa täällä blogissa nyt 3-osaisen sarjan, jossa tuon itselleni tuttuja itsesyytöksiä päivänvaloon. Olen päässyt niiden kanssa jo aika hyvin sinuiksi ja toivon, että omista kokemuksistani voisi olla apua muille.

Palataan ajassa muutamia vuosia taaksepäin. Lapseni olivat pieniä ja oma aika ymmärrettävästi kortilla. Olin tiiviisti lasten kanssa ja silti tunsin huonoa omatuntoa niistä harvoista hetkistä kun minulle mahdollistui pienikin hetki itselleni. Hermoilu alkoi aina jo hyvissä ajoin. Muistan yhdenkin illan, kun vilkuilin hermostuneena kelloa samalla, kun autoin lastani pukemaan nukenvaatteita. Tiesin, että kohta minun täytyisi keskeyttää leikki, viedä lapsi mummolaan ja lähteä itse lenkille ystäväni kanssa. Niin paljon kun lapseni rakastikin mummulassa oloa, hän ei tulisi ilahtumaan leikin keskeyttämisestä ja poikkeuksellisesta iltapäivästä.

kuvitus Anu Valkama

Lenkki oli sovittu ystävän kanssa jo paljon aiemmin, mutta viime hetkillä halusin vain perua kaiken. Ei tuntunut oikealta viedä lasta hoitoon ja vieläpä niin ”tarpeettomasta” syystä. Ajattelin, että voisin aivan hyvin siirtää lenkin johonkin parempaan ajankohtaan ja jäädä kotiin. Syyllisyys kuiski, että olen itsekäs, jos asetan oman menoni lapsen kanssa vietetyn ajan edelle.

Syyllistävän äänen vaientaminen ei ole ollut helppoa. Se vaati lopulta vuosien harjoittelun.

Opin vähän liiankin hitaasti, että lenkki tai mikään muukaan oma aika ei ollut koskaan ”tarpeeton”. Ne olivat tärkeitä hetkiä, jolloin sain olla muutakin kuin äiti.

Hiljalleen aloin huomaamaan itseni kanssa vietettyjen hetkien hyvää tekevän vaikutuksen. Olin niiden ansiosta varmasti paljon jaksavaisempi, kuin jos olisin jäänyt kotiin hampaat irvessä suorittamaan läsnäoloa.

Omien rajojen vetäminen ja itsestään huolehtiminen ei ole pois lapselta, se on lahja koko perheelle. Nyt ymmärrän tämän jo selvästi. Siksi haluan tehdä oman osani, jotta näistä tunteista puhuttaisiin avoimemmin. Minua itseäni olisi aikoinaan helpottanut kuulla, etten ole ainoa, joka taistelee syyllisyyden kanssa melkein joka kerta, kun poistun kotoa ilman lapsia.

Tätä aihetta ympäröi sitkeä häpeän verho. Me vanhemmat kannamme sitä uskoen, että olemme ajatustemme kanssa aivan yksin.

Haluan heittää tuon häpeän verhon hiiteen!

Haluan kannustaa jokaista vanhempaa pitämään huolta itsestään. Se hyvä valuu nimittäin nopeasti lapsiin ja koko perheeseen. Ja eikö se ole juuri se, minkä eteen teemme hartiavoimin töitä? Että koko perhe voisi hyvin?